Seiskarissa oli kalastusosuuskuntia, joissa nekin, joilla itsellä ei ollut kalastukseen tarvittavaa alusta, pääsivät merelle. Vaimot ja isommat lapset olivat apuna kalojen perkaamisessa ja suolaamisessa, varsinkin kun saatiin isoja saaliita. Osa kaloista meni kotitarpeiksi, osa myytiin tai vaihdettiin lähinnä Pietarissa ja Inkerissä. Näin saatiin hankituksi se, mitä ei omassa saaressa pystytty tuottamaan. Saaliit jaettiin yleensä tasan osuuskunnan jäsenten kesken, kuitenkin niin, että laivanomistaja sai isomman osan. Myös kauppamatkat tehtiin yhdessä.
Seiskarilaiset kävivät kauppamatkoilla 1930-luvulla myös Narvassa, mutta siellä kauppaa tehtiin yleensä rahalla. Viron Mahuun seiskarilaiset olivat purjehtineet jonkin verran 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Silakkakauppa alkoi 1900-luvun alussa ja jatkui aina talvisotaan asti. Seiskarilaiset kävivät jonkin verran myös ostamassa silakkaa ja suolakalaa mm. Virolahden saaristossa ja rannikolta ja myivät sen eteenpäin, enimmäkseen Pietarin seudulle. Talvikala myytiin suoraan välittäjille eli "raasseleille", jotka kiertelivät hevosellaan ostamassa kaloja. Ennen rajan sulkeutumista kalanostajina olivat inkeriläiset "majamiehet", jotka yöpyivät saaressa.
Terja-Leena Pulli - Seiskarilainen no 12/2001