Halkojaalassa ja ankeriassiimalla

Seiskarin lapselle oli työ leikkiä ja leikki työtä. Hyväksi saarelaisihmiseksi kasvettiin äidin ja isän mukana puuhaillessa tietämättöminä vanhempi-lapsi suhteen tärkeydestä sen enempää. Jokaisella meistä on lukematon määrä saarelaismuistoihin liittyviä tarinoita, minulta seuraavassa kaksi lapsuustarinaa.

Aarre Eskola

Purjehduskilpailu

Ajelen hiljalleen rantakatua Katajanokalta Hämeentielle. Pohjoisrannan laiturin kohdalla vauhti itsestään hiljenee, ja mieleen palautuu aika yli 50 vuotta sitten.

Lahti Korkeasaaren ja Katajanokan välillä on täynnä purjelaivoja; kaljaaseja, kaaneja, jahteja ja ankkurissa pari isoa parkkilaivaa. Mutta miksi niin paljon laivoja redillä? Tuuli on ollut muutaman päivän vastainen ja purjeitten avulla kulkevat alukset odottavat tuulen kääntymistä. Oma jahtimme on juuri tyhjentänyt viimeiset halkokuutiot sisuksistaan, kun tuuli hiljalleen kääntyy. Redillä syntyy liikettä. Laiva toisensa jälkeen suuntaa keulansa kohti Hästholmenia. Salmessa alkaa olla tungosta, lasken yhteensä 16 alusta.

Saatuamme viimeiset halot kaupaksi pääsemme mekin matkaan, eihän tässä tarvittu tulliselvityksiä eikä luotsia. Alkaa Purjehduskilpailu.
Meillä sattuu olemaan jahti, joka nousee hyvin tuuleen, ja laiva toisensa jälkeen alkaa jäädä taaksemme. Siinä jää pitkäpaatelaisen Mäkelän "Alli", "Usko" Suur-Mustasta, koivistolainen "Leivo" ja monet muut. Yöllä ajamme kuitenkin Pellingissä kivelle, ja siinä touhutessa purjehtii muutama alus taas ohi. Aamulla olemme jälleen avovedessä. Ihmettelemme huonoa kulkua, kunnes huomaamme kiristää yöllä löystynyttä piikvallia. Nyt on taas menemisessä meininkiä. Lehtisiin saavuttaessa on vain koivistolainen kaljaasi, kaimamme "Otava" edessämme. Se saa mennä menojaan, onhan aikomuksemme purjehtia kotiin. Seiskariin. Yöksi jäämme kuitenkin ankkuriin. Tuuli yltyy, eikä yöllä ole tuulessa purjehtimista Haapasaarten välitse. Aamulla tuuli on voimistunut pieneksi myrskyksi. Lähdemme kuitenkin matkaan. Edestämme purjehtii Suomen rannikkolaivasto punaiset pohjat loistaen. Lähellä Haapasaaria meille sattuu onnettomuus. Huntikko katkeaa ja isopurje lentää mereen. Ongittuamme sen ylös ei ole muuta mahdollisuutta kuin purjehtia taakseilin varassa Kotkaan.

Kilpapurjehdus sai nolon lopun. Isä ja Jallu lähtivät seilaamaan Säkkijärjevelle, ja kokkipojat Martti ja minä "Suursaari" -laivalla Seiskariin. Koulu oli alkanut.

Ankeriaita

Kesällä 1939 Ilmari ja minä etsimme niinsanottua markkinarakoa. Jospa ryhtyisimme pyytämään ja myymään kaloja. Kalojen myyminen kalastajille onkin varmaan hankalaa, mutta ankeriaat ehkä tekisivät kauppansa. Niitähän eivät ammattikalastajat ehdi pyytää, vaikka maukkaan maun vuoksi mieli tekisikin.

Laitoimme pitkänsiiman kuntoon ja ryhdyimme toimeen. Sata koukkua siimassa, ja syötteinä salakan puolikkaita. Ankeriaita tuli, muttei paljon, kolmesta viiteen päivässä. Ei tämä paljon rikastuta, tuumimme, koska vähäisetkin hävisivät omaan käyttöön.Jotain pitäisi tehdä. Päättelimme, että on sattuman varassa, jos ankerias osuu pohjassa kivien välissä olevan syötin kohdalle. Pitäisikö kokonaan muuttaa pyyntitaktiikkaa? Aikamme tuumittuamme yläpäässä sytytti. Jospa laskemme siiman niin, että syötit jäävät hiukan pohjasta ylös. Niin teimme. Suunnittelimme neljänkymmenen koukun siiman laskettavaksi niin, että kohojen avulla syuötit jäivät noin 20 cm pohjasta ylös.  Syötteinä käytimme eläviä mutusia. Seuraavana aamuna jännitti. Heti siiman alkupäähän tarttuessamme tuntui, että nyt onnisti. Kun neljänkymmenen koulun siima oli jollassa, kuhisi pohjalla 26 ankeriasta. Jollan pohja oli kuin käärmeitten pesäpaikka keväällä. Olimme kehittäneet uuden ja tuottoisan pyyntitavan.

Nyt vain odotamme, että pääsemme koettamaan poikasena opittua pyyntitaitoa entisille apajille.